Ei onni ole sitä että osaa nauraa, ei onni ole sitä että surun hautaa

Joka maanantai lupaan ja vannon, että nyt onnistun. Miksi siis aina tiistaisin romahdan täysin?? Olin jo päässyt hyvälle kurkkulinjalle, kunnes yksi lempiruuistani laitettiin eteeni. Sen jälkeen olikin jo mennyttä. Ärsyttää niiin paljon, mut samalla oon paljon ilosempi. Päässä ei heitä ja ajatuskin kulkee jotenkin.

 

Tänään terveystiedontunnilla tunsin itseni niiin nöyryytetyksi. Opettajamme puhui kuinka pitäisi syödä niin koulussa kuin kotona. Yksi hyvä kaverini alkoi yhtäkkiä osoittamaan mua ja sydämeni hyppäsi kurkkuun. ''Helmi ei syö koskaan, puhu sille järkeä.'' Olin kuolla en ees tarkalleen muista mitä mä siinä sitten tein. Onneks en alkanu itkemään, koska ei itkukaan ollut kaukana. Mua vaan nolotti tosi paljon. Sitten piti käydä kierros mitä on syönyt. Ja mä olin juonut aamulla vaan vettä, muka. Valehtelin. En halunnu, että joku saa tietää mun syöneen aamulla jugurtin. Mun oli ollut ihan pakko syödä se, koska mun vatsa huus nälkää. Eilen olin syöny vaan kolme palaa kurkkua. Nykyään jos joku puhuu mun syömisestä oon vastannu tosi ilkeästi vain  

'' Sä et tunne mua, kukaan teistä ei tunne mua'' Tää tulee joka kerta ensimmäisenä mieleen. Mut siinä mä oikeesti puhun totta. Musta tuntuu, etten tunne itsekään.